Kerran istuin vanhassa asunnossani neljännessä tai viidennessä kerroksessa (yleensä en ikinä unohda kerrosten numeroita, mutta nyt olen unohtanut) ikkunassa jalat ulkona. Se on edelleen kaikkien muistojeni kuumin kesä.

Silloin tanssin Senaatintorilla ja rusketuin.
Itkin selälläni sängyllä niin että kyyneleet valui korviin.
Söin rucolaa kaiken kanssa.

Niin siinä kävi, myös surulliset asiat unohtuivat, myös tuskat ja epätoivo häipyivät, ilojen tavoin ne menivät ohi, haalistuivat, menettivät kipeytensä ja arvonsa ja vihdoin tuli aika, jolloin ihminen ei enää pystynyt saamaan mieleensä, mikä kerran oli tehnyt kipeää.