Seison tutussa rappukäytävässä ja yritän tunkea farkkuja sisään liian pienestä postiluukusta. Voi helvetti, olen typerä, ajattelen pujottaessani toista lahjetta luukusta sisään. Yläkerran naapuri tulee portaista ja tuijottaa. Yritän näyttää siltä, että tämä on arkipäivää. Minä palautan tässä farkkuja postiluukkuun. Teen tätä usein.

Naapuri menee ohi. Lahkeesta puolet on mennyt sisään, mutta toinen puoli ei enää mene. Vedän farkut ulos ja taittelen takaisin kassiini. Harkitsen hetken niiden lähettämistä pakettina, mutta säälin liikaa postinkantajia, jotka joka päivä joutuvat tunkemaan tuosta luukusta jotain.

Se, miksi luonani on ollut ylimääräiset farkut, jotka täytyy palauttaa, sekin on itse asiassa hyvä tarina,  ehkä jopa tätä parempi. Siihen liittyy uskomaton humala.

Oikeastaan kaikista tarinoista känni tekee hauskoja. Selvinpäin tehdyt jutut toisinaan ovat vaan surullisia.

Lämmin maaliskuu

Hieron tänään silmiäni niin että ripset irtoavat.
Haen apteekista lääkkeitä, joiden käyttöohjelistat ovat pidempiä kuin käsivarteni.
Käsivarteni puolestaan,  ne ovat ihottumalla.
Jotkut ihmiset ovat vähän niin kuin samanlainen ihottuma. Mitä enemmän niitä koskee, sitä kipeämmiksi ne tuntuvat tulevan. Kun yrittää hoitaa liikaa, tekee vain vahinkoa.
Istun Taidemuseonmäellä ja jos tupakoisin vielä, sytyttäisin savukkeen. Koska en tupakoi, istun vaan. Dramaattisuuden vuoksi voisi itkeä, mutta välillä kyyneleet eivät tule. Kävelen kotiin ja meinaan kompastua portaisiin, jossa ei kuulemma ole talvikunnossapitoa. Tässä kevätsäässä se olisi vähän ironista.

if this is heaven

silta on niin täynnä sumua, ettei sen yli näe.

sehän on harvinaisen vertauskuvallista, ajattelen.

tulen kotiin puiston läpi.

tuossa me maattiin, meillä oli kolme koffia ja pusikossa nussi kanit, ajattelen.

tuossa me suudeltiin kun olin humaltunut bingossa ja juonut mojito-kannuja, ajattelen.

silloin satoi kaatamalla. 

sumu tulee rautatien yli kohti kaupunkia. 

en pidä verhoja ikkunassa, joten näen miten valot peittyvät sen alle.

puutarhajuhla

makaamme selällä me sängylläni, kaipaamme kesää. jotenkin on outoa että samojen vuodenaikojen vaihtumisen siitä samasta ikkunasta tulet sinä näkemään tänä vuonna. 

minä itse, minä olen jälleen pakannut muuttolaatikot. on aika lähteä talosta, jossa avasimme isot ikkunat kadulle öisin ja juhlimme kauan.

marraskuu

en oo koskaan tavannut

ketään niin kuin nyt oon

14/15

Keittiöstä palaa valo.

On jo myöhä, sanot. Niin. Voisin tulla sinne, sanot.

Minä puolestani, minä olen onnellinen. Löysinhän sinut lopulta.

Viime aikoina olen bussissa Hirvensaloon miettinyt saman linjan bussia, johon kesällä juoksimme päästäksemme Kakskertaan juhliin. Olin edelleen absinttipäissäni. Bussikuski oli uusi ja ajoi linjaa väärää reittiä. Päänikin oli menossa jo väärään suuntaan mutta toisaalta, onko reiteillä väliä, jos päämääräänsä löytää lopulta. Kakskerrassa oli hyttysiä. Joimme valkoviinini loppuun puolessa tunnissa.  Tanssin Dynamossa yksin, koska hukkasin valoihin kaikki loput. Lähetin viestin että täällä on vielä absinttia.

Voisin tulla sinne.

valoa!

Ja viikonloppuna parvekkeella aurinko tulee hetken oikeasta kulmasta niin että voisi olla huhtikuu.

Ja seuraavana aamuna kysyt että kuuluiko ulkoa juuri lintujen ääni.

Ja ajattelen että tulisipa kevät.

Ihan kuin intiaanikesän värit ei päästäisi ikinä meistä irti, ja tämä omituinen ajanjakso tällä kadulla saisi jatkua ikuisuuteen, kaikki ne aamut kun herään rekkojen ääniin ja ne yöt jolloin meillä on ikuisesti aikaa eikä ollenkaan sääntöjä.

Taivutan päätä taivaalle kiipeävää valoa kohti niin kuin olisin kasvi.